tiistai 10. lokakuuta 2017

Älynväläys

Aina toisinaan mullakin välähtää. Tämä tosin ei ollut omaa pohdintaa ainoastaan, vaan psykologi antoi mulle ajattelemisen aihetta. Olen ihmetellyt siellä ääneen, miten tämä alkanut syksy on mennyt kuin sumussa. Ja tavallaan on koko ajan kaiken suhteen tosi epävarma olo. Asioista, jotka on ennen tienynt että handlaa, on tullut peikkoja. Ne on tosin sellasia juttuja, joista joskus oon ollut epävarma, mutta päässyt niistä yli vähitellen - kunnes epävarmuus nyt palasi. Esimerkkinä vaikka nuoremman koiran kanssa lenkkeily. Jossain vaiheessa kesää se alkoi uhittelemaan muille koirille ja en osannut hoitaa tilanteita hyvin ja lenkit alko jännittämään mua. Hankin kouluttajan ja koira (tai siis omistaja...) on edistynyt tosi upeasti eikä ongelmia enää oikeastaan edes ole. Silti, olen nyt viime aikoina alkanut ottamaan stressiä lenkeistä taas jostain syystä. Psykologin kanssa mietittiin, johtuisiko se siitä  miten yksin oon ollu taas tänä syksynä tän kaiken sairastelun kanssa ja miten musta tuntuu että lääkärit ajattelee että taasko toi on täällä, vaikka mulla onkin aina ollut niin sanotusti hyvä syy käydä näytillä.

Mulla ei oo ollu aikaa käsitellä kaikkia tunteita jota nämä sairastelut ja muuttuneet työkuviot on aiheuttaneet. Eilen sen tajusin. Nyt musta tuntuu että ne tunteet sais tulla ja voisin alkaa käsittelemään niitä. Harmikseni se ei toimi ihan niin yksinkertaisesti.

Sitten ihan toiseen aiheeseen. Mulla tosiaan loppuu työt joulukuun loppuun. Ajattelin aluksi että se on maailmanloppu, vaikkei se ehkä ihan olekaan. Sen jälkeen suunnittelin pitäväni lukulomaa koko kevään, mutta sekin vaikuttaa hankalalta kun miettii rahan kannalta. Löysin itseni jälleen selaamasta työpaikkoja ja laitoinkin pari hakemusta vetämään. Katsotaan nyt, josko asiat taas omalla painollaan löytäisivät paikkansa.

Eve

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Pitkästä aikaa blogin pariin

Heippa!

Blogi on pitänyt niin sanotusti kesälomaa tässä muutaman kuukauden. Ehdin kutakuinkin "päästä yli" kaikesta ja pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Kesä meni koiria koulutellessa, etenkin tuota nuorempaa puupäätä... Oon tehny töitä ja koittanut järkeillä mitä haluan ensi viikolta tai elämältä ylipäätään.

Elämä heitti jälleen kärrynpyörää elokuussa, jolloin mulla todettiin uudet emboliat kummassakin keuhkossa. Miten ne havaittiin? Mulla oli takaraivossa koko ajan pieni pelko, kun tiesin että verenohennuslääkitys lopetetaan elokuun lopussa. Olin varannut lääkärille ajan sitä ennen, jotta varmistetaan että vointi on varmasti nyt ok. Pari viikkoa oli kulunut elokuuta, kun herätessä olo oli jotakuinkin huono. Henki kulki raskaasti ja väsähdin pikkulenkillä koiran kanssa. Hälytyskellot vähän siinä alkoi soimaan, mutta mullahan oli vielä lääkitys niin eihän mitään vois tulla. Närästystä, arvelin. No tämä so called närästys ei ottanut laimentuakseen vaikka lääkitsin sitä asiaankuuluvasti. Soitin päivystykseen ja loppupäivä menikin siellä heidän hellässä huomassa. Päädyttiin jälleen kuvaamaan keuhkot ja sieltä nää pikkuiset kusipäät löytyi molemmin puolin keuhkoja.

Tuosta lähti käyntiin tämän syksyn tähän mennessä sekavimmat pari viikkoa. Mua pompoteltiin paikasta toiseen eikä kukaan ottanut hoidosta vastuuta. Lopulta, monen itkuisen puhelun ja valituskirjeen tekemisen jälkeen tuli vähän tolkkua. Mulle alotettiin loppuelämäksi Marevan lääkitys. Se on edullisempi kun noi uudenajan verenohentajat, ja sen vaikutusta tarkkaillaan verikokein - mikä on hyvä. Tän kuun lopussa oon menossa hyytymishäiriölääkärille, jossa katsotaan vielä joidenkin verikokeiden tuloksia ja pääsen kysymään kaikki mieltäpainavat kysymykset, vihdoinkin. Täytynee kirjoittaa niitä ylös, koska käynti itsessään pelottaa niin paljon että unohdan ehkä nimenikin.

Kesällä muuten sain olla aika rauhassa keuhkopuolen kanssa allergioita lukuunottamatta. Mutta jottei liian hauskaa olis ollut, kärsin aika paljon migreeneistä. Migreenin estolääkitys nostettiin ja nyt sitten katsellaan miten tehoaa.

Blogitauon aikana hankin myös marraskuusta toukokuuhun kestävän valmennuskurssin. Nykyinen työ jossa aloitin tammikuussa päättyy vuoden loppuun. En aio hakea kokopäiväistä työtä, koska haluan voida kunnolla panostaa pääsykokeeseen. Ollaan tänä aikana myös muutettu, käyty Lintsillä ja Korkeasaaressa ja ja ööö, ei kai muuta.

Tää kaikki on saanut mut miettimään mitä oikeesti haluun elämältä. Että mikä on tärkeetä ja päläpälä. Pari viikkoa sitten jouduin soittamaan hätänumeroon ja mahdollisesti ehkä jotenkin monen mutkan kautta olin osallisena hengenpelastamisessa. Se taas nosti tätä lääkärihaaveilua ylemmäs, koska haluaisin vaikuttaa ihmisten elämään noin paljon ja vaikka joka päivä. Oon toisaalta myös katkeroitunut ja huomaan ajattelevani pienistä valittavista ihmisistä ikävästi. Tietysti muakin harmittaa pikkujutut ja isotkin ja kaikenlaiset ja se on normaalia. Mutta tää varmaan tarkoittaa että on vielä käsiteltäviä asioita pään sisällä, ennen kuin voin sanoa olevani sinut sairastumisten kanssa.

Eve

perjantai 12. toukokuuta 2017

Ei pseudotumoria

Huraa! Yksi diagnoosi ruksattu yli listalta. Neuro-oftamologin testien tulokset saapuivat mun neurologille (onko huolestuttavaa että 24-vuotias voi sanoa mun neurologi?) ja kaikki onkin kunnossa. Lähiaikoina on terveyspuolelta tiedossa rintojen ja vatsan ultraääni ja ihotautilääkärin tekemä luomien tarkastus. Lähisuvussa on melanoomaa ja itsellä ollut sen "esiaste" pari vuotta sitten, joten ei kai voi olla liian tarkka.

Tein tänään pannaria, autoin (tosi aktiivisesti) muutossa ja tilasin mekon yo-juhliin, joihin meidät kutsuttiin. Tilasin itseasiassa neljä mekkoa, mutta ehkä mä vaan kokeilen niitä ja palautan kaikki paitsi parhaan... Huomenna käydään myös etsimässä Johannekselle pukua, kun edellinen on jäänyt auttamatta liian naftiksi. Pitkästä aikaa tällaista perusarkea.

Ainiin, ens viikolla on myös se THE pääsykoe. Odotan oikeasti että se vain olisi jo ohi, niin ei tarvitsisi koko ajan stressata tai lähinnä harmitella. On mennyt luvut tosiaan ihan perseelleen enkä ole lukenut paljon paskaakaan. Joojoo, ehkä on ollut hyviä syitä mutta ärsyttää ja harmittaa silti. Olis jees kun koepäivä olis jo ohi niin vois alkaa realistisemmin keskittymään ensi vuotta varten. Aion varmaan ottaa jonkun valmennuskurssin, jonkun sellasen minkä sais soviteltua yhteen töiden kanssa. Fysiikkaan olis kivaa saada apuja ulkopuolelta ja muutenkin olis kiva kun joku muu tekis aikataulun ja vahtis että seuraan sitä. Tai en tiiä. Olis kiva päästä vaan sisään. :D

Eve


maanantai 1. toukokuuta 2017

Sä kannattelet vaikka et jaksaisikaan, nyt itseäsi paljon suurempaa

Kappas vaan, taas on vierähtänyt kuukausi edellisestä kirjoituksesta. Täällä mistä kirjoitan on tänään ollut ensimmäinen keväiseltä tuntuva päivä. Itsessäni ainakin huomaan kuinka aurinko nostattaa mielialaa.



Paljon on taas mahtunut kuukauteen, tekisi mieli sanoa että jopa vähän liikaa. Viime kirjoitus oli lyhyt ja ytimekäs, koska en jaksanut avata tilannetta paremmin. Sain tosiaan pitkästä aikaa vähän migreenikohtausta ja vietin sairaalassa neurologian osastolla muutaman päivän. Puhe oli takeltelua ja ajatukset ja sanat tuntui olevan käden ulottumattomissa, juuri kielen päällä ja saman aikaan liian kaukana. Tuosta toivuttiin, ehdin käymään neuro-oftamologilla ja gynekologilla (keskustelemassa endometrioosin hoidosta jatkossa). Endometrioosi oli ehtinyt leviämään oikein näppärästi sen puolentoista kuukauden aikana, jona en käyttänyt lääkkeitä. Siellä on taas munasarjoissa kystat (joista ei tiedetä vielä mitä ne on, joten kontrollia pukkaa) ja kohtu kiinnikkeinen. Welcome back, good old endometriosis pain. Heinäkuulle sain tosiaan kontrollin, jolloin katsotaan onko ne muutokset munasarjoissa muuttuneet minnekään suuntaan ja tutkitaan mistä niissä on kyse.

Noh, näistä selvinneinä ajattelin suunnata katseen taas tulevaan. Se ei tosiaan mennyt ihan niinkun kuvittelin. Viime viikolla sain heti maanantai aamun alkajaisiksi suru-uutisia työkaveristani. Sitä asiaa en sen enempää avaa täällä. Jäin vain miettimään viimeisiä sanojani ko. henkilölle ja olisiko pitänyt huomata jotain mitä en huomannut.

Yritin saada olon paremmaksi käymällä fyysiseksi, heh. Eka kerta salilla siis embolian jälkeen, tuntui ajatuksena hyvältä. Aloittelin iisisti kuntopyöräilemällä kaverin kanssa. Tahti oli todella maltillinen, hengästymisestä ei voitu puhua. Saatuani vähän lämmön tuntua jalkoihin, iski rintakipu. Tietysti. Se kesti reilun vuorokauden, mutta pumppu tutkittiin jälleen terveeksi. Diagnoosiksi jäi ne vanhat emboliat, ne siellä vähän riehuu kun yrittää enemmän kuin hetkeen.

Oon yrittänyt pitää sellaista suojamuurta yllä töissä, jossa olen kokoajan terveydenhuollon ammattilaisten valvovan silmän alla. Yksi työkaveri pääsi kyllä viime viikolla melkein ihon alle. Keskustelu meni kutakuinkin näin:

"Eve, en haluaisi itkettää sua kun tuolla on nuo asiakkaatkin, mutta..."
"Mitä? Mitä on tapahtunut? En mä itke, kerro." Tässä vaiheessa mielessä pyörii kaikki mahdollinen. Mitä on tapahtunut? Mitä nyt taas on tapahtunut?
"Tää embolia juttu on ollut sulle varmaan tosi iso. Tosi iso. Sun ikäisellä ilman syytä ja sit vielä toi sun migreeni. Miten paljon pidät asioita sisälläs? Miten voit näyttää noin rauhalliselta? En tiedä pitäskö olla huolissaan kun et itke tai reagoi lainkaan..."

Pokka tai maski piti kyllä koko keskustelun yli, mutta sain ajateltavaa. En halua tuoda töissä ilmi omaa rajallisuuttani ihan väkisin ja hävettää kaikki mitä ne on jo todistanu. Toki, työkaverit ei tiedä tästä blogista johon avaan kaikki mietteeni. Eikä ne tiedä yöttömistä öistä tai itkupotkuraivaireista ilman syytä. Mutta onko sekin nyt väärin olla saamatta mental breakdownia kesken työpäivän?

Koko ajan kun oon ajatellut jatkavani lukuja pääsykokeeseen, on tullut jotain poikkiteloin tien päälle. Tietty kaikki on vaan huonoa tuuria, mutta silti välillä tuntuu ettei jaksa. Tekis vaan mieli jäädä makaamaan lattialle ja tuijottaa kattoa tunnin, päivän, viikon ajan. Ja sitten nousen taas ylös ja jatkan.

Ei, ei kaikki oo oikeesti näin huonosti kun annan ymmärtää. Mun elämässä on myös paljon hyvää. Koirat, Johannes, perhe, ystävät ja työ. Mutta tää blogi on mulle kanava ikävistä asioista avautumiseen, minkä vuoksi aiheetkin on mitä on, rehellisesti juuri sitä. Ehkä vielä joku kerta väsään postausta onnellisemmista asioista, tai ehkä mun elämä  vielä kääntyy niin ettei oo pelkästään valittamisen aihetta.

Nojoo, on tosiaan jääny nuo pääsykoeluvut vähän vähemmälle. Osa läheisistä ymmärtää, osa patistaa eteenpäin. Tiedän, että en voi antaa enemmän kun mitä mulla on ja tällä hetkellä se ei oo paljoo. Kattelen tässä vähän jo etukäteen valmennuskursseja ens vuotta varten ja jos en pääse tänä vuonna niin sit rymisten ens vuonna kun alotan opiskelun jo kesällä.

Ajattelen tän jutun vähän niin, että mitä enemmän mulle tulee vastoinkäymisiä niin sitä vihasemmaksi mä tuun. Sitä suuremmalla raivolla meen viel joku päivä sinne unelmieni kouluun.


Eve


tiistai 4. huhtikuuta 2017

Ei menny niinku elokuvissa

Eilen alkoi yhtäkkiä kaksoiskuvat ja päänsärky ja voimakas sekavuus. Monen (siis oikeasti monen) mutkan kautta tällä hetkellä olen yliopistollisessa sairaalassa tutkittavana ja seurattavana.

Millon saan elää normaalia elämää?

Eve

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Mitä tarkoittaa voida hyvin?





Moikkamoi!


Olo on tällä hetkellä kovasti tuon kuvan mukainen. Avataanpa vähän tilannetta.


Nyt on maanantai ja kävin viime viikon torstaina keuhkoemboliakontrollissa. Siellä olikin lääkärillä ihan uudenlainen ääni kellossa, kun vertasi mitä sanottiin päivystyksessä kuukausi takaperin. Saan alkaa liikkumaan "omaa vointia kuunnellen" ja tehdä kaikkea muutakin, vaikka lähteä lennolle. Toki tuotiin ilmi, että jatkossa jos lentelen ympäri maailmaa niin voin käyttää kerta-annosta klexanea just in case. Mahdollisen joskus eteentulevan raskauden aikanakaan ei pode mitään erityisiä sääntöjä embolian takia, en edes joudu käyttämään verenohennuslääkitystä. Ymmärtääkseni emboliani olivat aivan keuhkojen alaosien pikkusuonissa, eli melko vähäpätöiset jos näin voi sanoa. Tietysti niitä on voinut olla enemmän, ne on voineet olla isompia tai mitä vaan. Klexane-pistokset on nyt myös historiaa ja kyllä, vatsanahka kiittää! Sain tilalle Pradaxan, joka otetaan myös kahdesti päivässä. Tähän mennessä toiminut hyvin, mulla alkoi jopa menkat joita ei ole kuulunut ehkä vuoteen. :D


Tästä vapautuksesta riemaantuneena tein jo ekan pikku kotitreenin ja kiitos huonontuneen kunnon sekä tämän embolian, hengästyin ihan kunnolla. Mutta täältä pääse (toivottavasti) vaan ylöspäin.


Kuten viimeksi taisin mainita, aloin ajamaan alas tuota Escitalopram lääkitystäni, joka SSRI-lääkkeisiin lukeutuu. Käytin sitä puoli vuotta 10 mg päivässä. Tiputin aluksi lääkkeen heti 5 mg ja käytin sitä annosta viikon verran, jonka jälkeen olin ilman. No ei ollut hyvä. Välittömästi alkoi sähköiskut, englanniksi "zap" ja huimaus. No eikun takaisin lääkkeen pariin. Kuvittelin olevani lääkkeen yläpuolella ja herrana, voiden itse sanella lopetuksen. No ei ihan. Käytin sitten viikon verran tuota 5 mg, minkä jälkeen vielä n. 1,5 vk 2.5 mg. 2.5 mg on siis yksi neljäsosa pilleri, eikä pillerissä ole kuin yksi jakoviiva, joten se oli kyllä sellaista taiteilua saada sopivia murusia irti. Vikoina päivinä annos ei varmaan ollut edes tuota 2.5 mg kun pilleri meni murskaksi ja heitin nekkuun vaan sellaisia murusen murusia. Anyways, ei mitään oireita. Erävoitto, ajattelin. Kyl tää tästä. Right... Torstain emboliakontrollin lääkäri kehui päätöstäni lopettaa tämä lääke, sillä se saattaisi lisätä jo verenohennuslääkkeen nostamaa verenvuotoriskiäni.


Nyt menossa on neljäs päivä ilman SSRI-lääkettä. Ja kaipuu takaisin on mieletön. Ehkä ihan hyvä, ettei sitä ole hyvä käyttää yhdessä Pradaxan kanssa, sillä se nostaa kieltämättä kynnystäni luovuttaa tämän lopettamisen kanssa. Perjantai, ensimmäinen päivä ilman Escitalopramia meni hyvin. Ajattelin toiveikkaasti, että kun kerran olin viime päivät syönyt vain niitä murusia niin eihän mulle ehkä tulekaan vieroitusoireita. Juu eipä. Lauantaikin meni kivasti. Kunnes illalla telkkaria katsellessani päässä humahti. Ja on humahdellut siitä saakka. Eilenkin oli hyvä päivä iltaan saakka, kunnes taas alkoivat sähköiskut päässä ja sormissa. Naamaakin pitkin tuntui juoksevan jotain pieniä olioita. Tänään heräsin huonosti nukutun yön (yön = muutaman tunnin) jälkeen paniikkikohtausmaiseen oloon. Ei se paniikki oikeen ottanut siipeensä ja alkanut kunnolla, mutta sellainen sitä enteilevä ahdistus oli päällä varmaan neljä tuntia. Päätä jomottaa ja sähköiskuja satelee päähän. Haluaisin luovuttaa, mutta en aio. Olo on etova ja haluaisin vaan nukkua. Toki nää päänsäryt yms voi selittyä surkeilla yöunilla, mutta joka tapauksessa.


Pelottaa ehkä vaan taas kerran se epätietoisuus. Kauanko nää oireet kestää? Jatkuva huimaava olo ja nämä sähköiskut jolloin tuntuu hetkellisesti että on ihan pihalla, ajaa mut hermoraunioksi. Koita nyt töissä selvitä, tai arjessa selvitä tai pääsykokeisiin lukea. En oo edes muistanut ahdistua pääsykokeen lähestymisestä, enkä taida jaksaakaan ahdistua vaikka nyt asian muistankin.


Lopuksi, lukekaa kaikki tämä http://akukopakkala.fi/piilotettu-kansansairaus-ssri-riippuvuus/ . Minulle se toi ymmärrystä siihen, miksi voin näin huonosti. Jollekin muulle se voi tuoda sen, että kynnys aloittaa mielialalääkitys nousee. Ja mielestäni se on hyvä. Joo, ei nää lääkkeet ole aina turhia, kuten ei minunkaan tilanteessani. Mutta olisi hyvä että näistä vieroitusoireista kerrottaisiin etukäteen. Itse ainakin kuulun siihen kastiin, joka joutuu kantapään kautta itse oppimaan nämä ikävämmät puolet.




Eve


Ps. Pahoittelut poukkoilevasta tekstistä. Kirjoitin useita kirjoitusvirheitäkin, kun en jaksa keskittyä mihinkään. Takaisin lääkkeeseen en halua kuitenkaan palata, koska sitten tää kaikki paska on edessä myöhemmin.


Pps. No vähän on ajantaju näköjään sekaisin. Ehdin olemaan ilman lääkettä 2 päivää, minkä jälkeen käytin n. 4 päivää 5 mg joka toinen päivä (eli 2 puolikasta söin siis) ja siitä lähtien eli 4 päivää otin 2.5 mg tabletin ja nyt olen ollut sen neljä päivää ilman. Matikkapää kuosissa...

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Muutoksen tuulet

Oon aina ollut luonteeltani sellainen, että suunnittelen elämän tarkasti etukäteen ja toisaalta taas tarkkailen kaikkia mahdollisia asioita jotka voi mennä vikaan terveydessä ja yleisestikin. Vähän sellainen arkajalka. Tää sairaus pysäytti ja nyt asiat on kääntyneet vähän päikseen - koitan aktiivisesti unohtaa koko keuhkoembolian ja olla huomaamatta siitä johtuvia oireita.


Kyllähän sen vielä välillä huomaa, ettei jaksa niin hyvin kuin ennen. Ja viimeistään kun menee suihkuun niin huomaan sinilaikukkaan vatsanseudun klexanen jäljiltä. Tuntuu että koko vatsa on niin arka, ettei voi olla tosikaan. Mustelmat on vähän hellittäneet, niin että välistä pilkottaa myös vähän tavallista tervettä ihoa. Ja tuntuu, ettei niitä mustelmia jotenkin tuu enää niin herkästi, tai ainakaan yhtä isoja. Mahtaakohan kuulua asiaan? Tuo mun "keuhkoembolian aktiivinen unohtaminen" on toisinaan johtanut siihen, että tunnin myöhässä havahdun ja muistan etten ole piikittänyt itseäni. Ei se kuulemma haittaa, siis jos pistäminen venyy ja paukkuu tunnilla suuntaan tai toiseen. Oon kuitenkin nyt alkanut taas liikkumaan varovasti vähän enemmän, hitaasti mutta varmasti.






Olen nyt myös ajamassa alas tuota mielialalääkettä, tai ahdistuslääkettä what ever. Se määrättiin mulle ehkä ihan aiheesta, kun tuntui että seinät kaatuu päälle kaikkien sairauksien kanssa enkä voinut enää keskittyä muuhun. Puoli vuotta on nyt mennyt sen kanssa ihan kivasti, mutta kun en myöskään tiedä mikä on tuon embolian aiheuttanut, haluan lopettaa kaiken epämääräisen syömisen. Mielialalääke on siis se epämääräinen. :D Eikä tunnu muutenkaan kivalta, että 24-vuotiaana joutuu kantamaan mukanaan lääkelistaa. Vielä on käytössä kuitenkin migreenin estolääke ja tämä verenohennus, ne saavat luvan riittää nyt hetkeksi. Vähän ehkä pelottaa mitä kroppa sanoo tästä lääkkeen lopettamisesta ja ettei tule vieroitusoireita. Siksipä puolitin ensin lääkkeen ja käytin sitä annosta viikon ja tänään on nyt sit eka päivä ilman mitään. Jaiks. Muutamana päivänä lääkeannoksen puolittamisen jälkeen oli ihmeellisiä ja ihan ilman syytä alkavia paniikkioireita, ei mitään mitä ei pitkä lenkki koirien kanssa  hoitaisi. Koin kuitenkin etten enää tarvitse tätä lääkettä siihen mihin se aikoinaan määrättiin. Joo, nyt on todettu kaikkea uutta ja taas tuntuu että seinät kaatuu, mutta luulenpa sen olevan täysin hyväksyttävää tässä tilanteessa.




Kävin tänä aamuna myös labrassa (ja myöhästyin töistä hehe), koska viikon päästä on kontrolli sisätautilääkärillä. Se oikeestaan jälleen konkretisoi tän mun tilan ja siksi heräsin taas kirjoittelemaan tännekin. Eteenpäin on kuitenkin jaksettava ja jatkettava. Pelottaa mitä sisätautilääkäri sanoo mun tilasta. Pelottaa taas oikeasti myöntää että en ole terve.

Muutoksista puheenollen, tein eilen yliopistohaun. Ajattelin, että jos nyt oikeesti alan elämään sellaista elämää mitä itse haluan niin en voi huijata itseäni tuossa hakuasiassa. Mietin, missä oikeesti haluun opiskella ja minne se veri vetää. Ja pistin paperit vetämään Helsinkiin. Jaiks part 2.


 Eve